Talement blogi

31.12.2021 / Jukka Putkonen

Sukellus

Epämukavuusalueella voi sukeltaa omilla vahvuuksilla

Olin sukeltanut jo pitkään, mielestäni tarpeeksi pitkään, vaikka pohjakosketusta ei vieläkään ollut tapahtunut. Valo oli ensin hämärtynyt, sitten kadonnut lammen humukseen, eikä silmien auki pitämisestä ei enää ollut juurikaan hyötyä. Kymmenvuotiaan pojan uintitekniikalla jatkoin kuitenkin matkaani jossakin alapuolella odottavaa pohjaa kohti. Olin keskellä pilkkopimeää vettä ja minua palelsi.

Ennen sukellustestin alkua meille tehtävää suorittaville kokelaille oli näytetty mittanuoralla, että veden syvyys oli uimamaisteritutkintoon vaadittavat neljä metriä. Kuitenkin juuri nyt, keskellä pimeää ja kylmää vettä, täydellisessä hiljaisuudessa, pohja olisi yhtä hyvin voinut olla sadan metrin päässä. Tavoitteen saavuttaminen alkoi tuntua hetki hetkeltä yhä epätodennäköisemmältä. Pitäisikö minun kääntyä ympäri, riittäisikö ilma? Näiden kasvavien epäilyksien keskellä käteni osui yllättäen pohjamutaan. Kaappasin kourani täyteen pohjan liejua todisteeksi suoritustani arvioiville aikuisille, jotka olivat odottamassa minua pinnan yläpuolella. Matka ylöspäin oli onneksi helpompi, valo ja lämpö lisääntyi jokaisen uintiliikkeen myötä. Kohta pääni puhkaisikin veden ja ilman rajan ja vedin voimakkaasi happea keuhkoihini. Ylpeänä avasin käteni, jossa oli vielä rippeet kaapaisemastani mudasta. Tutkinnon vastaanottaja nyökkäsi hyväksyvästi ja sanoi: ”Hyvä, sitten vaan uudestaan alas.”  Mikäli halusin haaveilemani uimamaisterin diplomin käteeni, minun tulisi sukeltaa vielä kahdesti. Ajatus uudesta matkasta alas kylmään ja pimeään pohjaan tuntui pelottavalta, toisaalta olinhan jo kerran tuon mutapohjan tavoittanut ja kykenisin siihen varmasti uudelleen. Poljin hetken vettä paikallani arvioiden tilannettani. Sitten vedin syvään henkeä ja kierähdin uuteen sukellukseen.

Kesäleirin viimeisenä iltana, muiden uunituoreiden uimamaistereiden kanssa, seisoin leiriläisten ja ohjaajien edessä päässäni seppele ja kädessäni todistus suoritetusta uintitutkinnosta. Uimisesta ei tullut minulle koskaan harrastusta, jossa olisin aktiivisesti kilpaillut, mutta etenkin tuo sukellustehtävä oli perustavalla tavalla vaikuttamassa tapaani kohdata elämässäni uusia ja haastavia tehtäviä. Opiskeluiden ja työvuosien aikana on täytynyt usein tehdä päätös; jatkanko sukellusta vai käännynkö ympäri. Jos olen päättänyt jatkaa sukeltamista, on se saattanut tarkoittaa joutumista ulos mukavuusalueelta, lämpimän kellumisen tilasta tilanteisiin, joita en ole tuntenut ennalta ja joiden lopputulosta en ole voinut ennakoida. En ole aina tiennyt tulisinko saavuttamaan pohjaa lainkaan. En myöskään ole ollut varma riittävätkö resurssit, kyvyt ja jaksaminen. Olen myös sukeltanut monta kertaa onnistuneesti ilman että laiturilla oli ketään, ei esimiestä tai työkaveria, jolle näyttää ylpeänä kädessä olevaa liejua; näitkö, kävin pohjassa, oli muuten pitkä ja vaivalloinen sukellus! 

Kun puhumme luontaisista, olemukseemme kirjoitetuista vahvuuksista, löydämme niiden joukosta vahvuuden nimeltä ’Itseluottamus’. Itseluottamus on suorittamisen vahvuus, joka sanoo: ”Tämä on tehtävissä. En ole varma, miten se tehdään, mutta aion ottaa haasteen vastaan.”  Itseluottamus tarvitsee työhönsä riittävästi haasteita ja saa niistä energiaa. Itseluottamus innostuu ja motivoituu kävellessään laiturille ja huomatessaan adrenaliinin erittyvän elimistöönsä. 

Onko tiimissäsi tai alaisissasi sukeltajia, jotka odottavat pääsevänsä käyttämään itseluottamus-vahvuuttaan? Älä epäröi antaa heille haasteita, mutta muista antaa myös palaute. He tarvitsevat molempia. 

Jukka Putkonen, kouluttaja