Talement blogi

09.09.2021 / Hanna-Kaisa Simojoki

Viikatteen varressa

Työlle vastapainoa – vaikka taimien istutuksesta

Pari vuotta sitten pääsin opettelemaan metsänistutusta. Miehelläni on  metsää, josta osa oli kaadettava ja tilalle istutettava kuusen ja männyn taimia. Nyt muuten tiedän, mikä on pottiputki – sillähän ne taimet polkaistaan maahan.

Päädyimme istutushommiin helteisenä päivänä kolmen sukupolven voimin. Kaksi yksivuotiasta istui mättäällä ja toisinaan tien vieressä potalla, kun vanhemmat ja isovanhemmat harppoivat pitkin hakkuuaukeaa taimivakka olalla – aina kolme pitkää askelta ja istutus, kolme askelta ja istutus. Paarmat ja mäkärät kiusasivat ja kuumaa oli, mutta työn jälki näkyi ja yhdessä tekeminen oli hauskaa. 

No, eihän se riitäkään, että taimet laitetaan maahan ja odotellaan sadetta. Seuraavina vuosina  niiden ympärille kasvaa heinää, horsmaa, leppää ja vadelmapusikkoa, jotka tahtovat tukehduttaa taimet. Siispä parina kesänä olen tarttunut viikatteeseen ja harpponut niitä samoja hakkuuaukeita, nyt siis pusikoituneita, ja etsinyt taimia kolmen askeleen välein. Kun sitten olen sellaisen löytänyt, olen raivannut viikatteella ympärille tyhjän tilan. 

Kuinka ollakaan tänä kesänä on ollut erityisen helteistä, joten lienee perinne, että metsän istutus ja taimikoiden hoito tehdään meidän perheessä aina ääriolosuhteissa. Hiki virtaa ja viikate heiluu,  kivennäisvettä ja paarmakarkotetta kuluu. Hullun hommaako? Olo on jälkikäteen aivan mahtava. Tietää saaneensa jotain merkittävää aikaiseksi, kun metsä kasvaa jälkipolville. Lisäksi fyysinen rasitus takaa erinomaiset yöunet. Ja mikä parasta, pää on saanut tuulettua luonnon keskellä. Mielen maitohapot liukenevat lihastyön myötä taivaan tuuliin.

Nyt kun olen palannut jälleen sopivan viileään ja paarmattomaan työhuoneeseen, mietin miten  ihmeessä saisin säilytettyä edes jotakin tuosta fyysis-psyykkisestä, vapauttavasta rehkimiskokemuksesta syksyn ja talven työviikkoihin ja -kuukausiin, jotta aivot pysyisivät notkeina, ja miksei kehokin. Erityisesti ikä tekee sen, että loputtomiin ei voi venyä eikä toisaalta pelkkä lomakaan pitkälle kanna. Työn vastapainoa ja palautumista tarvitsee pitkin matkaa. Totesin taannoin, että olen parhaimmillani työssä silloin, kun onnistun tekemään jotakin fyysisesti rasittavaa 1–2 tuntia päivässä. Ei muuta kuin lenkkarit jalkaan, satoi tai paistoi.

Kunnes koittaa seuraava kesä ja taimikon raivaus.

Mistä sinä saat vastapainoa työlle ja mikä auttaa sinua pysymään notkeana? 

Heini Mäkilä

toimitusjohtaja